Oon helvetin surullinen. En tiedä millon tää loppuu, vai tuleeko loppua ollenkaan. Mun surulle ei oikeestaan ole syytä, se vain on ikävän kaverina. On ikävä sitä poikaa jonka silmiin eksyin ja sitä tyttöä jonka ääntä en enää edes muista. Outoa on se, että ikävöin poikaa, jonka kanssa ei oikeestaan ole mitään peliä, se ei edes tiedä että tykkään siitä.
Olen todella ujo, en uskalla tehdä aloitetta, sillä pelkään torjutuksi tulemista. Minun itseluottamus on hävinnyt, niinkuin vanhempienkin luottamus. *huokaus.
On asioita joista voin iloita joista voin olla kiitollinen, mutta tarvitsen rakkautta siltä josta välitän, enhän muuten voi olla onnellinen.