Edellisestä kirjoituksesta on todella pitkä aika, yli puoli vuotta. Asiat ei vaan oo muuttunu mihinkään. Oon käyny puhumassa terveydenhoitajalle, mulla on todettu masennus, poltan tupakkaa ja itken iltaisin. Haluaisin pystyä sanomaan valehtelematta olevani onnellinen, että pystyisin kävelemään pää pystyssä ja hymy korvissa päivästä toiseen. Oon yrittänyt syödä pahaa oloa pois, ja kun se ei auttanut yritin oksentaa sen pois, mutta sekään ei onnistunut.
Hän, siis sama poika pyörii mun mielessä edelleen. Olen säälittävä paska, en voi tehdä mitään. En tajua missä mun itseluottamus ja -varmuus on. "It's hard for me to love myself right now". En jaksaisi enää tätä. Olen jaksanut jo liian kauan. Kaikissa valokuvissa hymyilen, kaikissa tilaisuuksissa hymyilen, kaikkialla missä on muutkin peitän kaiken tämän. Se vie voimia.
Tahdon Hänet. Joku aamu, mä tiedän sen, herään huomaamaan: Minä selvisin ja kelpaan kelle vaan..jopa itselleni.

"You are my sweetest downfall"